Tartuit käteeni, eikä mieleni
muistanut haavojaan.
Kohosimme ilmaan,
yhdessä,
tuoksuvien puiden yläpuolelle.
Niin leijuimme taivaan sinessä,
metsäisen meren pinnalla uiden,
latvoja tuskin tuntien.
Sinä kosketit arkana sykkivää
sydäntäni,
ja huumaava tunteiden hyöky kantoi.
Sylikkäin, tiukasti toisiimme
takertuneina
me laskeuduimme.
Mutkittelimme havuisten puiden
sokkeloissa
sen kujilla kiikkuen,
oksalta toiselle lennähdellen,
eikä sieluni vuotanut enää.
Iloon, onneen sekä nauruun
kietoutuneina
me lehahtelimme, liitelimme,
lepäsimme.
Siinä unen salatulla siivellä olit
vielä minun
enkä minä muuta halunnut.
© Sylvi Huttu
© Sylvi Huttu
