Minun rakkaani tuli
unessa...
Tuuli toi hänet,
lauloi tuodessaan.
Ja rakkaani paloi ihollani,
suli sylissäni,
syleili,
rutisti kainaloonsa
ja tuuditti...
Mutta tuuli on
kääntymässä...
Kalleimpani, jääthän?
Jääthän? Ethän lähde?
Ethän rakkaani suostu
palaavan tuulosen
houkutuksiin?
Ethän istu sen hartioille?
Ethän riemuitse villistä
menosta
etkä vapauden huimasta
lennosta?
Sillä muistathan,
että sylini itkisi ikävästä
eikä sieluni kannel enää
soisi
eikä korvani erottaisi
tuulen laulua?
Muistathan, että
ilman sinua
minun sydämeni likoaisi
valtamerissä,
hajoaisi
ja liukenisi sen pimeään
sykkeeseen,
jossa syvänteiden uhkat
väijyisivät,
raivoisat leuat
noukkailisivat,
riekaleita repisivät...
Niitä viimeisiä,
suolaisia ja kärventyneitä,
ikävän huuhtomia...
Rippeitä
hukkumaan unohdetusta
sydämestä.
©
Sylvi Huttu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti