Kaste lankeaa.
Sen kostuttama nurmi pesee aamun koleudesta värjyvät, viluiset varpaani.
Nukut varmaankin
vielä.
Tahtoisin siivillään viestiäni lennättävän tuulen pujahtavan hiustesi lomaan,
hyväilemään niitä lempein sormin,
herättämään sinut kuuntelemaan sanojani,
mutten sittenkään halua.
Nuku sinä rakkaani vain, nuku.
Viime yö armahti minut, antoi unohduksen aamuun asti.
Vihdoinkin, jouduinhan illalla lääkitsemään itseäni,
varmuuden vuoksi.
Edelliset yöt ovat olleet niin hataria, levottomia,
painajaisten täyttämiä.
Sunnuntain ja maanantain ryvin syvimmissä syvänteissä,
kolusin kivusta huutavien halkeamien pohjia.
Surin rakastettuani.
Onneksi enkelimme kantaa meitä molempia,
yhdessä ja erikseen.
Ystävänäsi haluan pysyä, mikäli sinä jaksat enää.
Kuitenkaan en tiedä, mihin suuntaan
tiemme käyvät,
jos jotain taas sattuu.
Haluan rakkaani luottaa sinuun niin
täydesti,
niin pohjattomasti.
Ja ikävä on koko ajan.
Sitä emme voi emmekä osaa karkottaa.
Olisi ehkä sittenkin helpompaa irtaantua kokonaan ja koettaa unohtaa,
ajan myötähän sekin kai onnistuisi.
Mutta en halua unohtaa sinua.
Sinua, joka
olet täydentänyt minua niin monessa.
Enemmän kuin kukaan toinen koskaan.
© Sylvi Huttu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti