Tuulet
puhalsivat aamulla kevyesti.
Ystävänikin pysähteli tuon tuostakin,
rupatteli ja hulmautteli siivillään...
Mutta...
Vasta tänä aamuna pääsin itkemään kun jäin kotiin
yksin.
Kuuntelin Kirkan laulua Niin
paljon se sattuu...
ja vollotin. Sillä niin paljon se sattuu ja tästä pitää mennä
vaan eteenpäin.
Olen
ollut kovin yltiöpäinen kun näin syöksyin uuteen maailmaan ja
teloin itseni.
Toivon,
etten samalla haavoittanut ketään muuta.
Mutta en jaksa enää. Tämä sinun tuntemattomasi ei jaksa enää jatkaa tässä epävarmuuden tilassa tarpomista. Luulen, että hän luovuttaa…
Tuulikaan ei jaksa odottaa. Se lähtee, uteliaisuuden poltto kantapäissään.
Mutta sen ansiosta tiedät nyt, miten paljon minuun sattuu...
© Sylvi Huttu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti