kuin
lehtensä varistanut puu.
Alastomana,
viluisena, kohmeisin sormin.
Kohta
taitun?
Auon
avuttomana suutani
kuin
hädissään räpistelevä linnunpoikanen,
menehtymäisillään...
Kohta
menehdyn?
Sillä
päässäni säkenöivä tulenlieska
ei
anna minun unohtaa.
Sillä
sisintäni kurittava raippa
ei
salli minun nousta,
ei
nauraa.
Ennen
nauroin.
Alinomaa
ilakoin.
Ennen,
maailmojen alussa.
Niin
nauroin nytkin.
Huumorilla
pyristelin
välinpitämättömyyden
verkossa.
Vähättelin.
"Ymmärsin"...
Kunnes
tokenin.
Kunnes
jähmetyin.
Verkosta
ei ole uloskäyntiä.
©
Sylvi Huttu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti