SATTUU...

Tuulet puhalsivat aamulla kevyesti. 

Ystävänikin pysähteli tuon tuostakin, 

rupatteli ja hulmautteli siivillään...

Mutta... 

Vasta tänä aamuna pääsin itkemään kun jäin kotiin yksin. 

Kuuntelin Kirkan laulua Niin paljon se sattuu... ja vollotin. Sillä niin paljon se sattuu ja tästä pitää mennä vaan eteenpäin.

Olen ollut kovin yltiöpäinen kun näin syöksyin uuteen maailmaan ja teloin itseni.

Toivon, etten samalla haavoittanut ketään muuta.

Mutta en jaksa enää. Tämä sinun tuntemattomasi ei jaksa enää jatkaa tässä epävarmuuden tilassa tarpomista. Luulen, että hän luovuttaa…

Tuulikaan ei jaksa odottaa. Se lähtee, uteliaisuuden poltto kantapäissään. Mutta sen ansiosta tiedät nyt, miten paljon minuun sattuu...

© Sylvi Huttu

POHJATON IKÄVÄ

Kaste lankeaa. 

Sen kostuttama nurmi pesee aamun koleudesta värjyvät, viluiset varpaani.

Nukut varmaankin vielä. 

Tahtoisin siivillään viestiäni lennättävän tuulen pujahtavan hiustesi lomaan, 

hyväilemään niitä lempein sormin, 

herättämään sinut kuuntelemaan sanojani, 

mutten sittenkään halua.

Nuku sinä rakkaani vain, nuku.

Viime yö armahti minut, antoi unohduksen aamuun asti. 

Vihdoinkin, jouduinhan illalla lääkitsemään itseäni, 

varmuuden vuoksi. 

Edelliset yöt ovat olleet niin hataria, levottomia, painajaisten täyttämiä. 

Sunnuntain ja maanantain ryvin syvimmissä syvänteissä, 

kolusin kivusta huutavien halkeamien pohjia. 

Surin rakastettuani. 

Onneksi enkelimme kantaa meitä molempia, 

yhdessä ja erikseen. 

Ystävänäsi haluan pysyä, mikäli sinä jaksat enää. 

Kuitenkaan en tiedä, mihin suuntaan tiemme käyvät, 

jos jotain taas sattuu. 

Haluan rakkaani luottaa sinuun niin täydesti, 

niin pohjattomasti. 

Ja ikävä on koko ajan. 

Sitä emme voi emmekä osaa karkottaa. 

Olisi ehkä sittenkin helpompaa irtaantua kokonaan ja koettaa unohtaa, 

ajan myötähän sekin kai onnistuisi.

Mutta en halua unohtaa sinua. 

Sinua, joka olet täydentänyt minua niin monessa. 

Enemmän kuin kukaan toinen koskaan. 

© Sylvi Huttu