Päivät
lipuvat harmaina.
Aurinko?
Paistaako se?
Kimaltaako
lammen pinta tunturilla?
Riemuitseeko
virta mereen kiirehtiessään?
Ei
se kiinnosta syvyyksiin kahlittua.
Peto
on kasvattanut täysimittaiset jalat vatsansa alle
ja
koreilee synkissä sukissaan, niissä tummanpuhuvissa.
Se
yllätti kesken syksyisen päivän
ja
pitää nyt minua lujassa otteessaan.
Kuulen
putouksen valtavan kohinan
kaukaa
kammion paksujen seinien takaa.
Se
huumaa aistini,
se
kietaisee jo ennestäänkin turtuneet ajatukseni
umpisolmuiselle
vyyhdelle,
joka
kiertyy kurkkuni ympärille.
Sinä
jossakin olet,
ei
sanaa,
ei
säveltä ainuttakaan.
Olet
minulta pois riistetty,
sylistäni
karkotettu,
ulottumattomiin
eristetty.
Sydämeni
on jäätä.
Käärmeen
koleat koivet luistelevat sen hyisellä pinnalla.
© Sylvi Huttu
