Ystäväni
seisoo vikuroimatta paikoillaan.
Se
tietää, miten raskas on sydämeni.
Linnutkin
ovat vaienneet.
Joki
lepää liikahtamatta –
sen
virran vuola on pysähtynyt.
Sydämeni
autioissa kammareissa kaikuvat
hyvästijätön
ankeat askeleet.
Sillä...
Olen
karkottanut sinut pesästämme, rakkaani.
Virtuaalipesästämme
lähes heitin sinut, sielunkumppanini...
Oli
raskasta luovuttaa - kuin avioeroon olisi joutunut.
Kipein,
surusta särkyvin sydämin
laitoin
sinut menemään ja suljin oven.
Jäin
pesäämme yksin.
Kuume
kohisi kehossani.
Suunnaton
vuori kohosi sisälläni.
Sen
huippu mursi päälakeni.
Rinteiden
kasvusto kellastui
ja
kuihtui hiljaa värähdellen.
Kristalliset
purot kerääntyivät yhteen,
kietoutuivat
toisiinsa
ja
sulivat kimmeltäväksi vuoristolammeksi.
Taivaalta
tipahteli pisaroita.
Pilvet
vaikeroivat.
Salama
iski latvustoihin ja pirstoi pesän säpäleiksi.
Murskasi
kodin ympäriltäni.
Murheesta
kasvanut vuori huojui ja tärisi.
Sen
sisällä ärjyi…
salamoi...
räjähteli...
Vesi
kohahti.
Sirpaleet
sirottautuivat lammen kuohuviin vaahtopäihin,
jähmettyivät
pohjakallioksi,
jota
aallot huuhtelivat lempein kyynelin.
Ja
niin tuli tyven.
Vaivalloisesti
tuuli nousee matkalleen,
siivillään
viimeinen viestini.
Sen
koko olemus heijastaa loppumatonta väsymystäni,
hylätyn
kipeästi polttavaa tuskaa.
Enää
en sen mukana kirjeitä lähetä.
Enää
en pesämme maisemiin palaa.
Kesä,
josta oli määrä tulla meidän kesämme
-
ikuinen ja loppumaton –
on
ohi.
© Sylvi Huttu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti