VALON SYLIIN

Luulin tulevani luotasi, Herra, 

ilman vaatetusta, 

ilman nimeä, 

ilman menneisyyttä. 

Miten väärässä olinkaan! 

Sinä vaatetit minut Sanallasi, 

Sinä kuiskasit nimeni, 

Sinä näytit menneisyyteni. 

Miten paljon Sanoja 

vielä tarvitsenkaan! 

Kuinka monta nimeä! 

Kuinka monta tulevaisuutta! 

Kunnes tieni on käyty, 

tehtäväni suoritettu 

ja 

Valon syli tavoitettu. 

© Sylvi Huttu

SYDÄMENI SISKOLLE

Olin kuuden viikon kypsässä iässä, 

kun olit mulle, serkku, syntymässä. 

Saman pirtin nurkassa uinailtiin 

- päät yhdessä - 

sisariksi kasvettiin. 

Kotikunnaille, 

lapsuuden leikkimaille 

usein unessa jälleen palaan 

ja kun aamuisin arkeen havahdun, 

pettymykseni vaivoin saan salaan. 

Värein kirjaillut kiemurat elämän 

meidät erilleen muuten veivät, 

mutta kotiniemelle takaisin 

tulemasta ne estäneet eivät. 

Nyt sinulle, siskoni, pyyntö on tämä: 

Ethän minua maailmaan yksin jätä? 

Meidän määrä on vanheta yhdessä! 

Kenties elämämme ehtoopuolella 

me harmaapäinä, 

elämän nähneinä 

ja siihen jo kyllästyneinä 

taasen saman pirtin nurkkaan 

nukahdamme - 

päät yhdessä, 

silmät väsyneinä... 

Ja ehkäpä salatun verhon takana 

me joskus taas havahdumme 

päät yhdessä, 

silmät virkeinä... 

Aloittaaksemme alusta jälleen. 

Näin uskothan, 

sydämeni sisko? 

© Sylvi Huttu

AARTEENI, MITEN ON?

Rakkaani, mieheni, olevaiseni! 

Nouseeko aurinkoni kun sinä nouset? 

Vahvistuvatko jalanjälkeni askeleistasi? 

Rakentuvatko seinäni sinun sanoistasi? 

Vai... 

Laskeeko aurinkoni? 

Murentuvatko muurini? 

Häviävätkö sinun sanasi? 

Kuivuvatko askeltesi jäljet? 

Tuhoutuvatko jalanjälkeni kun sinä astut niille? 

Sillä... 

Olethan sylini tuntemattomassa? 

Olethan kaikuni askeleissa? 

Olethan turvani tulevaisuudessa? 

Nouseeko, vahvistuuko, rakentuuko? 

Vai... 

Murentuu, häviää, kuivuu, tuhoutuu... 

Aarteeni, miten on? 

© Sylvi Huttu

PUHALLA HILJAA

Puhalla hiljaa armon hellä tuuli,

henkäile sydämiimme tuskan täyttämiin.
Kuiskaile lämmin lohdutuksen sana
ja lupaa, että rakkaamme 

näemme tuonnempana.

Pudota lohdutuksen pisarainen siemen
poltteeseen rinnan,
sen jäisiin uumeniin. 

Hyväile, vilvoita ja kanna,
voimia poluillemme anna. 

© Sylvi Huttu

SYDÄMEEN KÄTKETYT SILMÄT

Hyvät silmät 

- ne sydämeen kätketyt - 

tuskan sielun haavoitetun 

- kovaan kuoreen käärityn, 

syvälle piilotetun - 

näkevät. 

Sydämeen kätketyt silmät. 

 

© Sylvi Huttu

KUNHAN SATEET SULAVAT

Tuulen kiireetön pyörteily

rantakoivujen suhisevilla kutreilla,

auringon lempeä hyväily kasvoillani,

käsittämätön maailmojen pysähdys rantalaiturilla.

Minun timantteina helmeilevän aallokkoni sineilevä väre…

Vielä tuokion joudut kaipaamaan,

vielä hetken joudut odottamaan.

Kunhan sateet sulavat,

tulen luoksesi.

© Sylvi Huttu

?

Kitara ei soi,

ei itke,

se vain on.

 © Sylvi Huttu

KUN OLEN MENNYT

Älä itke, kun olen mennyt, 

älä tuulen perään käy.
Olen rauhaan viimein päässyt
eikä kyyneliä täällä näy.

Kun suret sekä huokaat,
ja kun sydämesi ikävästä kipunoi,
niin muista, että lähelläsi
minun sieluni vapautta
ja tapaamisen odotusta soi.

Samalla toivon, että silloin
myös tuska sinun sisältäsi 

rauhan valomereen jäisi. 

© Sylvi Huttu

ON MATKA PITKÄ...

Vihreä ruoho askelteni alla,

pehmeä sammal polulla upottavalla,

auringon säteet kasvoilla polttavilla,

tuulen vire keholla uupuneella.

On matka pitkä.

Pääsenkö perille

vai vetääkö sammal

jalkani sisälleen?

Houkuttaa ruoho

niin nukkumaan petilleen…

Kehottaa tuuli tuo

nousemaan siivilleen…

Ketä nyt tottelen?

Kuka oikeita käskyjä jakaa?

Keneltä neuvon saan?

Kuka oikean tuloksen takaa?

 © Sylvi Huttu

AIKOJEN ALUSSA

Sinut aikojen alussa löysin,

kadotin ja unohdin.

Taas löysin…

Sama sade nyt meidät kastelee,

sama aurinko meidät kuivaa

ja

sama yhteinen katto

meitä molemmilta niiltä suojaa.

© Sylvi Huttu

SADE PIISKAA TYHJÄÄ SYDÄNTÄNI

Askeltesi kaiku

loittonee, häviää 

ja

unohdus ratsastaa

tuulen hartioilla.

Katkeruuden tumma pilvi,

musta möhkäle,

sumentaa mieleni,

rintani,

sieluni.

Sade piiskaa tyhjää sydäntäni. 

© Sylvi Huttu

VERKOSTA EI OLE ULOSKÄYNTIÄ

Taipuilen koleiden tuulten tuiverruksessa 

kuin lehtensä varistanut puu. 

Alastomana, viluisena, kohmeisin sormin. 

Kohta taitun? 

Auon avuttomana suutani 

kuin hädissään räpistelevä linnunpoikanen, 

menehtymäisillään... 

Kohta menehdyn? 

Sillä päässäni säkenöivä tulenlieska 

ei anna minun unohtaa. 

Sillä sisintäni kurittava raippa 

ei salli minun nousta, 

ei nauraa. 

Ennen nauroin. 

Alinomaa ilakoin. 

Ennen, maailmojen alussa. 

Niin nauroin nytkin. 

Huumorilla pyristelin 

välinpitämättömyyden verkossa. 

Vähättelin. 

"Ymmärsin"... 

Kunnes tokenin. 

Kunnes jähmetyin. 

Verkosta ei ole uloskäyntiä.  

© Sylvi Huttu

KULKISITKO KANSSANI?

Kulkisitko kanssani kevääseen, 

jos 

olisin kuin versoonsa puhkeava puu 

tai 

kuin umpunsa puhkeamista 

pidättelevä kukka? 

Kulkisitko... 

Etsisitkö sulavat veet, 

avautuvat pälvit? 

Nostaisitko nieluunsa vajoavan 

jäätikön yli? 

Kulkisitko, 

etsisitkö, 

nostaisitko 

siltikin, 

vaikka olisin ruttuihinsa tukehtuva, 

muistoissaan haparoiva, 

vapiseva ja köntistyvä? 

Hauras kepinjatke? 

© Sylvi Huttu

LUMIPERHONEN

Lumiperhonen, 

taivaisen valon lähetti, 

kosketti sydämeni suljettuja portteja, 

raotti niitä läpikuultavilla siivillään. 

Hennosti, hipaisten… 

Ujutti viestin äärettömästä kaipauksestasi, 

kosketustesi palavasta lieskasta, 

tunteesi väkevyydestä. 

Ja minä jäin odottamaan. 

Portit avattuina, 

polku terälehtien peitossa. 

Punaisten, hehkuvien, tuoksuvien… 

Kutsua täynnä. 

© Sylvi Huttu