Seison pärskyjään tirskauttelevan joen äyräillä.
Virta pisaroi kasvoilleni, saa minut
epäröimään,
epäilemään…
Pirstoisiko se kirjeenikin, jotka sille luovuttaisin?
Niinhän siinä kävisi – ei se niitä perille veisi.
Upottaisi vain ahnaaseen, kosteana odottavaan syliinsä,
ahmisi nälkäisenä kaikki ikävöivät sanani,
nielaisisi ne kallioittensa imuun lopullisesti…
Ei, sen kuljetettavaksi en voi aarteitani antaa!
Tuuli pyörähtää hiuksissani,
helähtää sointuvasti ritvakoivun oksistoissa,
ravistaa niitä ja kestää hetken ennen kuin havahdun…
Tuuli, salaisten ajatusteni ikuinen vastaanottaja,
onneni ja tuskani väsymätön kantaja!
Sinähän se olet!
Ja niin, tuulen kärsimättöminä lepatteleville siiville
raapustan kirjeeni – jollekinhan minun on saatava purkaa
kaikki nämä mielessä kipunoivat tuntemukseni.
Kirjeet osoitan hänelle,
joka siellä tuulten kainalossa asustelee…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti