KUULIN ÄÄNESI TÄNÄÄN

Linnut sirkuttavat tänään niin iloisesti.

Virran juoksukin on riemuisa, kevyt,

ja auringonsäteet ilakoivat sen aallokossa.

Tuulen hyväily häivähtää ihollani.

Lempeänä, pehmoisena,

vastaniitetyn ruohon tuoksuisena.

Syvyyksien peto nukkuu harrasta, huoletonta unta.

Kuulin äänesi tänään.

Odottamatta.

Vahingossa.

Kenenkään varoittamatta.

Vasta silloin oivalsin,

että sinä todellakin olet olemassa.

Oikeasti…

Et ollutkaan mikään tunnistamaton jälki koneen näytöllä…

Järkytyin…

Sydämeni karkasi kurkkuun,

teki monta ylimääräistä volttia

ja minun oli poistuttava sulattelemaan tapahtunutta.

Toipumaan.

Rinnassa muljahteli –

siellä takoivat levottomat sepät.

Vapisin…

Sitten…

Käsittämätön riemuntunne paisutti rintaani.

Liityin lintujen lauluun.

Lensin tuulen siivin.

Keinuin ja riemuitsin lastuna aaltojen kepeillä laineilla.

Kuulinhan äänesi tänään…

© Sylvi Huttu

VAIKENEN. OLEN HILJAA.

Vuorilta kantautuu yksinäisen suden haikea laulu.

Se kaipaa kumppaniaan.

Mieleni tekee vastata siihen.

Yhtyä sen ikävöivään valitukseen.

Virrasta nousee hyinen usva.

Se jää leijumaan laiskasti kiirehtivän elementin ylle.

Kolea tuuli leyhähtää puun oksistossa,

humauttaa sen hartioilta viereeni jäisen lumitaakan.

Puistatus kiirii kehoni lävitse.

Siellä jossakin taas olet

- aivan lähellä –

vain näyttöruudun takana.

Silti maailmojen päässä minusta.

Kaukana kätteni ulottuvilta,

kaukana sydämeni kosketukselta…

Vaikka kuiskaisin sinulle mitä tahansa, et kuulisi.

Vaikka huutaisin keuhkojeni pohjukoista asti,

ei sekään sinua saavuttaisi.

Olen siis ääneti.

Kuuntelen sydämeni sykähdyksiä…

vereni kohinaa…

ohimoitteni tykytystä.

Vaikenen…

Olen hiljaa…

© Sylvi Huttu

AIKOJEN LOPPUUN ASTI

Sydämeni kurkottaa avaruuksiin.

Se etsii ja etsii,
toivoo koskettavansa toista sydäntä,
toista, omansa kaltaista.

Sinuahan se etsii…
Sinua, rakkaani.
Sinun sisintäsi.
Sinun sydäntäsi,
joka totisen ulkokuorensa alla sykkii
niin lämpöisenä,
niin periksiantavana,
niin omanlaisenaan.
Se myöntyy kujeillen lähes kaikkeen mitä sanon.
Lähes…

Koskaan en ole tavannut kaltaistasi.
Koskaan en ole kohdannut ihmistä,
joka yhtyy kaikkiin hullutteluihini.
Ihmistä, joka ottaa vastaan
mielettömimmätkin päähänpistoni.
Ihmistä, joka leikkii kanssani samaa leikkiä…

Juuri huumorintajusihan se minuun osui.
Syöksyi sisälleni.
Valloitti kertaheitolla.
Lopullisesti, peruuttamattomasti…

Sillä mikään muu ei vetäise niin täydesti jalkoja altani.
Mikään muu ei koukuta niin,
ei houkuta ahnehtimaan lisää ja lisää…

Rakkaani – jos tutkani toimii
ja sydämeni koskettaa sinun sydäntäsi,
sulautuu siihen,
silloin maailmani on täysi,
uneni ovat muuttuneet tosiksi
ja elämänpuuni uinuvat oksat versovat jälleen.

Ja sitten, niin, sitten…

Siellä avaruuksien mittaamattomissa holveissa
kaikuvat sydäntemme lyönnit.
Yhteiset.

Aikojen loppuun asti.


© Sylvi Huttu

SIELUNI, MIELENI, KEHONI HUUTO

Maailma pyörii, asiat rullaavat…

Minä vain en pysy vauhdissa mukana.

En pyöri, en rullaa…

Kieriskelen ainoastaan vuoteessani –

minä uneton, unen ja valveen välimaastossa.

Mietin sinua, itseäni, meitä.

Vaikka meitä ei saisi oikeasti olla olemassakaan.

Vai saisiko?

Kieltääkö joku?

Kuka?

Olen astunut liian lähelle aitaa.

Se polttaa jo näppejäni.

Lanka, ihoani repivä piikkilanka sihahtaa

kun kosketan sitä.

Melkein tunnen sen piikit janoisessa lihassani.

Sieluni, mieleni, kehoni huutavat.

Sinua…

© Sylvi Huttu

KÄÄRME

Virta näyttää jähmettyneen.

Vain sen keskellä valuu mitätön noro.

Valjuna se huuhtelee tiellään

alistuneina nyhjöttäviä lohkareita.

Tuulikin on hiljaa.

Se sipaisee tullessaan poskeani hellästi, lohduttaen,

asettuu tyynesti vierelleni ja levittää siipensä.

Kuiskaa kehotuksen.

Kirjoita!

Mieleni pimeimmässä kammiossa liikahtaa.

Käärme siellä nostaa päätään…

kuulostelee…

hioo hampaitaan…

rupeaa kasvattamaan itselleen jalkoja

vetääkseen niihin mustaakin mustemmat sukat.

En halua, että se niin tekisi.

Minulla ei ole minkään maailman oikeuksia sellaiseen.

Silti…

Nyt niitä jalkoja

- kiemurtelevia, sätkiviä, potkivia, raivoavia -

on jo tuhansia...

Myrkyn lamaannuttava uhka leijuu ilmassa...

Voimani äärimmilleen ponnistaen

karkotan pedon virran kaukaisimpaan loukkoon,

sivelen rohkeasti sen uhkaavana huojuvaa päätä,

hymisen unettavasti,

sumutan unohtamisen usvaa…

Käärme lumoutuu…

rauhoittuu…

kiepsahtaa takaisin kiemuralleen...

myrkkyhampaiden hionta pysähtyy…

Jalat vetäytyvät takaisin -

vain pienet aihiot paljastavat niiden lymypaikat.

Annan kataluuden nukahtaa.

Salpaan kammion oven tiukasti ja lujasti kiinni.

Koetan unohtaa koko tyrmän ja sen vangin olemassaolon.

Vaikka luonasi on nyt toinen…

© Sylvi Huttu

ELÄMÄN TANSSI

Oi jos maailmasta löytyisi yksikin ihminen,

johon täydesti luottaa!

Jonka armoille huoletta jättäytyä,

jonka sanaan ehdottomasti uskoa,

tietäen, ettei hän koskaan

pettäisi,

valehtelisi,

huiputtaisi,

sahaisi silmään,

syöttäisi pajunköyttä…

Mutta jos, ja kun hänet löydän, Paratiisi on meidän,

Taivas on laskeutunut lähellemme

eikä käärme hio hampaitaan salvattujen ovien takana.

Ja elämän tanssi…

Niin, se keinuu sylityksin hitaan valssin lailla.

Kauniisti,

pehmoisesti,

sydän vasten sydäntä.

Kuten sen oikeasti tulisikin keinua…

Taivas ja Paratiisi päällekkäin,

kehäkkäin,

sisäkkäin…

© Sylvi Huttu