Sydämeni
kurkottaa avaruuksiin.
Se etsii ja
etsii,toivoo koskettavansa toista sydäntä,
toista, omansa kaltaista.
Sinuahan se etsii…
Sinua, rakkaani.
Sinun sisintäsi.
Sinun sydäntäsi,
joka totisen ulkokuorensa alla sykkii
niin lämpöisenä,
niin periksiantavana,
niin omanlaisenaan.
Se myöntyy kujeillen lähes kaikkeen mitä sanon.
Lähes…
Koskaan en ole tavannut kaltaistasi.
Koskaan en ole kohdannut ihmistä,
joka yhtyy kaikkiin hullutteluihini.
Ihmistä, joka ottaa vastaan
mielettömimmätkin päähänpistoni.
Ihmistä, joka leikkii kanssani samaa leikkiä…
Juuri huumorintajusihan se minuun osui.
Syöksyi sisälleni.
Valloitti kertaheitolla.
Lopullisesti, peruuttamattomasti…
Sillä mikään muu ei vetäise niin täydesti jalkoja altani.
Mikään muu ei koukuta niin,
ei houkuta ahnehtimaan lisää ja lisää…
Rakkaani – jos tutkani toimii
ja sydämeni koskettaa sinun sydäntäsi,
sulautuu siihen,
silloin maailmani on täysi,
uneni ovat muuttuneet tosiksi
ja elämänpuuni uinuvat oksat versovat jälleen.
Ja sitten, niin, sitten…
Siellä avaruuksien mittaamattomissa holveissa
kaikuvat sydäntemme lyönnit.
Yhteiset.
Aikojen loppuun asti.
© Sylvi Huttu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti