KÄÄRME

Virta näyttää jähmettyneen.

Vain sen keskellä valuu mitätön noro.

Valjuna se huuhtelee tiellään

alistuneina nyhjöttäviä lohkareita.

Tuulikin on hiljaa.

Se sipaisee tullessaan poskeani hellästi, lohduttaen,

asettuu tyynesti vierelleni ja levittää siipensä.

Kuiskaa kehotuksen.

Kirjoita!

Mieleni pimeimmässä kammiossa liikahtaa.

Käärme siellä nostaa päätään…

kuulostelee…

hioo hampaitaan…

rupeaa kasvattamaan itselleen jalkoja

vetääkseen niihin mustaakin mustemmat sukat.

En halua, että se niin tekisi.

Minulla ei ole minkään maailman oikeuksia sellaiseen.

Silti…

Nyt niitä jalkoja

- kiemurtelevia, sätkiviä, potkivia, raivoavia -

on jo tuhansia...

Myrkyn lamaannuttava uhka leijuu ilmassa...

Voimani äärimmilleen ponnistaen

karkotan pedon virran kaukaisimpaan loukkoon,

sivelen rohkeasti sen uhkaavana huojuvaa päätä,

hymisen unettavasti,

sumutan unohtamisen usvaa…

Käärme lumoutuu…

rauhoittuu…

kiepsahtaa takaisin kiemuralleen...

myrkkyhampaiden hionta pysähtyy…

Jalat vetäytyvät takaisin -

vain pienet aihiot paljastavat niiden lymypaikat.

Annan kataluuden nukahtaa.

Salpaan kammion oven tiukasti ja lujasti kiinni.

Koetan unohtaa koko tyrmän ja sen vangin olemassaolon.

Vaikka luonasi on nyt toinen…

© Sylvi Huttu