UNEN SALATULLA SIIVELLÄ

Tartuit käteeni, eikä mieleni muistanut haavojaan.

Kohosimme ilmaan,

yhdessä,

tuoksuvien  puiden yläpuolelle.

Niin leijuimme taivaan sinessä,

metsäisen meren pinnalla uiden,

latvoja tuskin tuntien.

Sinä kosketit arkana sykkivää sydäntäni,

ja huumaava tunteiden hyöky kantoi.

Sylikkäin, tiukasti toisiimme takertuneina

me laskeuduimme.

Mutkittelimme havuisten puiden sokkeloissa

sen kujilla kiikkuen,

oksalta toiselle lennähdellen,

eikä sieluni vuotanut enää.

Iloon, onneen sekä nauruun kietoutuneina

me lehahtelimme, liitelimme, lepäsimme.

Siinä unen salatulla siivellä olit vielä minun

enkä minä muuta halunnut.

© Sylvi Huttu

SYVYYKSIIN KAHLITTU

Päivät lipuvat harmaina.

Aurinko? Paistaako se?

Kimaltaako lammen pinta tunturilla?

Riemuitseeko virta mereen kiirehtiessään?

Ei se kiinnosta syvyyksiin kahlittua.

Peto on kasvattanut täysimittaiset jalat vatsansa alle

ja koreilee synkissä sukissaan, niissä tummanpuhuvissa.

Se yllätti kesken syksyisen päivän

ja pitää nyt minua lujassa otteessaan.

Kuulen putouksen valtavan kohinan

kaukaa kammion paksujen seinien takaa.

Se huumaa aistini,

se kietaisee jo ennestäänkin turtuneet ajatukseni

umpisolmuiselle vyyhdelle,

joka kiertyy kurkkuni ympärille.

Sinä jossakin olet,

ei sanaa,

ei säveltä ainuttakaan.

Olet minulta pois riistetty,

sylistäni karkotettu,

ulottumattomiin eristetty.

Sydämeni on jäätä.

Käärmeen koleat koivet luistelevat sen hyisellä pinnalla.

© Sylvi Huttu

JA NIIN TULI TYVEN

Ystäväni seisoo vikuroimatta paikoillaan.

Se tietää, miten raskas on sydämeni.

Linnutkin ovat vaienneet.

Joki lepää liikahtamatta –

sen virran vuola on pysähtynyt.

Sydämeni autioissa kammareissa kaikuvat

hyvästijätön ankeat askeleet.

Sillä...

Olen karkottanut sinut pesästämme, rakkaani.

Virtuaalipesästämme lähes heitin sinut, sielunkumppanini...

Oli raskasta luovuttaa - kuin avioeroon olisi joutunut.

Kipein, surusta särkyvin sydämin

laitoin sinut menemään ja suljin oven.

Jäin pesäämme yksin.

Kuume kohisi kehossani.

Suunnaton vuori kohosi sisälläni.

Sen huippu mursi päälakeni.

Rinteiden kasvusto kellastui

ja kuihtui hiljaa värähdellen.

Kristalliset purot kerääntyivät yhteen,

kietoutuivat toisiinsa

ja sulivat kimmeltäväksi vuoristolammeksi.

Taivaalta tipahteli pisaroita.

Pilvet vaikeroivat.

Salama iski latvustoihin ja pirstoi pesän säpäleiksi.

Murskasi kodin ympäriltäni.

Murheesta kasvanut vuori huojui ja tärisi.

Sen sisällä ärjyi…

salamoi...

räjähteli...

Vesi kohahti.

Sirpaleet sirottautuivat lammen kuohuviin vaahtopäihin,

jähmettyivät pohjakallioksi,

jota aallot huuhtelivat lempein kyynelin.

Ja niin tuli tyven.

Vaivalloisesti tuuli nousee matkalleen,

siivillään viimeinen viestini.

Sen koko olemus heijastaa loppumatonta väsymystäni,

hylätyn kipeästi polttavaa tuskaa.

Enää en sen mukana kirjeitä lähetä.

Enää en pesämme maisemiin palaa.

Kesä, josta oli määrä tulla meidän kesämme

- ikuinen ja loppumaton –

on ohi.

© Sylvi Huttu

KUULIN ÄÄNESI TÄNÄÄN

Linnut sirkuttavat tänään niin iloisesti.

Virran juoksukin on riemuisa, kevyt,

ja auringonsäteet ilakoivat sen aallokossa.

Tuulen hyväily häivähtää ihollani.

Lempeänä, pehmoisena,

vastaniitetyn ruohon tuoksuisena.

Syvyyksien peto nukkuu harrasta, huoletonta unta.

Kuulin äänesi tänään.

Odottamatta.

Vahingossa.

Kenenkään varoittamatta.

Vasta silloin oivalsin,

että sinä todellakin olet olemassa.

Oikeasti…

Et ollutkaan mikään tunnistamaton jälki koneen näytöllä…

Järkytyin…

Sydämeni karkasi kurkkuun,

teki monta ylimääräistä volttia

ja minun oli poistuttava sulattelemaan tapahtunutta.

Toipumaan.

Rinnassa muljahteli –

siellä takoivat levottomat sepät.

Vapisin…

Sitten…

Käsittämätön riemuntunne paisutti rintaani.

Liityin lintujen lauluun.

Lensin tuulen siivin.

Keinuin ja riemuitsin lastuna aaltojen kepeillä laineilla.

Kuulinhan äänesi tänään…

© Sylvi Huttu

VAIKENEN. OLEN HILJAA.

Vuorilta kantautuu yksinäisen suden haikea laulu.

Se kaipaa kumppaniaan.

Mieleni tekee vastata siihen.

Yhtyä sen ikävöivään valitukseen.

Virrasta nousee hyinen usva.

Se jää leijumaan laiskasti kiirehtivän elementin ylle.

Kolea tuuli leyhähtää puun oksistossa,

humauttaa sen hartioilta viereeni jäisen lumitaakan.

Puistatus kiirii kehoni lävitse.

Siellä jossakin taas olet

- aivan lähellä –

vain näyttöruudun takana.

Silti maailmojen päässä minusta.

Kaukana kätteni ulottuvilta,

kaukana sydämeni kosketukselta…

Vaikka kuiskaisin sinulle mitä tahansa, et kuulisi.

Vaikka huutaisin keuhkojeni pohjukoista asti,

ei sekään sinua saavuttaisi.

Olen siis ääneti.

Kuuntelen sydämeni sykähdyksiä…

vereni kohinaa…

ohimoitteni tykytystä.

Vaikenen…

Olen hiljaa…

© Sylvi Huttu

AIKOJEN LOPPUUN ASTI

Sydämeni kurkottaa avaruuksiin.

Se etsii ja etsii,
toivoo koskettavansa toista sydäntä,
toista, omansa kaltaista.

Sinuahan se etsii…
Sinua, rakkaani.
Sinun sisintäsi.
Sinun sydäntäsi,
joka totisen ulkokuorensa alla sykkii
niin lämpöisenä,
niin periksiantavana,
niin omanlaisenaan.
Se myöntyy kujeillen lähes kaikkeen mitä sanon.
Lähes…

Koskaan en ole tavannut kaltaistasi.
Koskaan en ole kohdannut ihmistä,
joka yhtyy kaikkiin hullutteluihini.
Ihmistä, joka ottaa vastaan
mielettömimmätkin päähänpistoni.
Ihmistä, joka leikkii kanssani samaa leikkiä…

Juuri huumorintajusihan se minuun osui.
Syöksyi sisälleni.
Valloitti kertaheitolla.
Lopullisesti, peruuttamattomasti…

Sillä mikään muu ei vetäise niin täydesti jalkoja altani.
Mikään muu ei koukuta niin,
ei houkuta ahnehtimaan lisää ja lisää…

Rakkaani – jos tutkani toimii
ja sydämeni koskettaa sinun sydäntäsi,
sulautuu siihen,
silloin maailmani on täysi,
uneni ovat muuttuneet tosiksi
ja elämänpuuni uinuvat oksat versovat jälleen.

Ja sitten, niin, sitten…

Siellä avaruuksien mittaamattomissa holveissa
kaikuvat sydäntemme lyönnit.
Yhteiset.

Aikojen loppuun asti.


© Sylvi Huttu

SIELUNI, MIELENI, KEHONI HUUTO

Maailma pyörii, asiat rullaavat…

Minä vain en pysy vauhdissa mukana.

En pyöri, en rullaa…

Kieriskelen ainoastaan vuoteessani –

minä uneton, unen ja valveen välimaastossa.

Mietin sinua, itseäni, meitä.

Vaikka meitä ei saisi oikeasti olla olemassakaan.

Vai saisiko?

Kieltääkö joku?

Kuka?

Olen astunut liian lähelle aitaa.

Se polttaa jo näppejäni.

Lanka, ihoani repivä piikkilanka sihahtaa

kun kosketan sitä.

Melkein tunnen sen piikit janoisessa lihassani.

Sieluni, mieleni, kehoni huutavat.

Sinua…

© Sylvi Huttu

KÄÄRME

Virta näyttää jähmettyneen.

Vain sen keskellä valuu mitätön noro.

Valjuna se huuhtelee tiellään

alistuneina nyhjöttäviä lohkareita.

Tuulikin on hiljaa.

Se sipaisee tullessaan poskeani hellästi, lohduttaen,

asettuu tyynesti vierelleni ja levittää siipensä.

Kuiskaa kehotuksen.

Kirjoita!

Mieleni pimeimmässä kammiossa liikahtaa.

Käärme siellä nostaa päätään…

kuulostelee…

hioo hampaitaan…

rupeaa kasvattamaan itselleen jalkoja

vetääkseen niihin mustaakin mustemmat sukat.

En halua, että se niin tekisi.

Minulla ei ole minkään maailman oikeuksia sellaiseen.

Silti…

Nyt niitä jalkoja

- kiemurtelevia, sätkiviä, potkivia, raivoavia -

on jo tuhansia...

Myrkyn lamaannuttava uhka leijuu ilmassa...

Voimani äärimmilleen ponnistaen

karkotan pedon virran kaukaisimpaan loukkoon,

sivelen rohkeasti sen uhkaavana huojuvaa päätä,

hymisen unettavasti,

sumutan unohtamisen usvaa…

Käärme lumoutuu…

rauhoittuu…

kiepsahtaa takaisin kiemuralleen...

myrkkyhampaiden hionta pysähtyy…

Jalat vetäytyvät takaisin -

vain pienet aihiot paljastavat niiden lymypaikat.

Annan kataluuden nukahtaa.

Salpaan kammion oven tiukasti ja lujasti kiinni.

Koetan unohtaa koko tyrmän ja sen vangin olemassaolon.

Vaikka luonasi on nyt toinen…

© Sylvi Huttu

ELÄMÄN TANSSI

Oi jos maailmasta löytyisi yksikin ihminen,

johon täydesti luottaa!

Jonka armoille huoletta jättäytyä,

jonka sanaan ehdottomasti uskoa,

tietäen, ettei hän koskaan

pettäisi,

valehtelisi,

huiputtaisi,

sahaisi silmään,

syöttäisi pajunköyttä…

Mutta jos, ja kun hänet löydän, Paratiisi on meidän,

Taivas on laskeutunut lähellemme

eikä käärme hio hampaitaan salvattujen ovien takana.

Ja elämän tanssi…

Niin, se keinuu sylityksin hitaan valssin lailla.

Kauniisti,

pehmoisesti,

sydän vasten sydäntä.

Kuten sen oikeasti tulisikin keinua…

Taivas ja Paratiisi päällekkäin,

kehäkkäin,

sisäkkäin…

© Sylvi Huttu

TUULTEN SIIVIN

Seison pärskyjään tirskauttelevan joen äyräillä.

Virta pisaroi kasvoilleni, saa minut

epäröimään,

epäilemään…

Pirstoisiko se kirjeenikin, jotka sille luovuttaisin?

Niinhän siinä kävisi – ei se niitä perille veisi.

Upottaisi vain ahnaaseen, kosteana odottavaan syliinsä,

ahmisi nälkäisenä kaikki ikävöivät sanani,

nielaisisi ne kallioittensa imuun lopullisesti…

Ei, sen kuljetettavaksi en voi aarteitani antaa!

Tuuli pyörähtää hiuksissani,

helähtää sointuvasti ritvakoivun oksistoissa,

ravistaa niitä ja kestää hetken ennen kuin havahdun…

Tuuli, salaisten ajatusteni ikuinen vastaanottaja,

onneni ja tuskani väsymätön kantaja!

Sinähän se olet!

Ja niin, tuulen kärsimättöminä lepatteleville siiville

raapustan kirjeeni – jollekinhan minun on saatava purkaa

kaikki nämä mielessä kipunoivat tuntemukseni.

Kirjeet osoitan hänelle,

joka siellä tuulten kainalossa asustelee…

© Sylvi Huttu

KAINALOOSI HALUAN

Rakkaani... Valoni... 

Ympärilläni näyttää nyt kirkkaammalta kuin eilen. 

Yön pimenevä hämäryys syötti mieleni ahnaasti hamuaville lonkeroille kuvia, 

joiden katselemista koetin vältellä parhaani mukaan. 

Onneksi enkelini piteli minua tiukasti sylissään 

ja esti pahimmat näyt... 

Rakastettuni... Kaivattuni.

Sinä rytmität päiväni, siivität yöni. 

On kuin virkistävän suihkun avaisin löydettyäni tekstisi, 

koettaessani kuvitella miltä näytät, 

naureskellessani hassuja otteluksiasi. 

Ja juuri sellaisenhan rakastetun tulee ollakin; 

pitää hyvällä tuulella. 

Kunpa olisinkin ainoasi! 

Se vain on mittaamattomien avaruuksien päässä… 

Pelkkä haave vain… 

Silti… 

Kainaloosi haluan, 

käpertyä unohduksiin. 

Häivyttää mielestäni kaiken muun. 

Unohtaa, unohtaa ja unohtaa… 

© Sylvi Huttu

MINUN RAKKAANI TULI UNESSA

Minun rakkaani tuli unessa...

Tuuli toi hänet,

lauloi tuodessaan.

Ja rakkaani paloi ihollani,

suli sylissäni,

syleili,

rutisti kainaloonsa

ja tuuditti...

Mutta tuuli on kääntymässä...

Kalleimpani, jääthän?

Jääthän? Ethän lähde?

Ethän rakkaani suostu

palaavan tuulosen houkutuksiin?

Ethän istu sen hartioille?

Ethän riemuitse villistä menosta

etkä vapauden huimasta lennosta?

Sillä muistathan,

että sylini itkisi ikävästä

eikä sieluni kannel enää soisi

eikä korvani erottaisi tuulen laulua?

Muistathan, että

ilman sinua

minun sydämeni likoaisi valtamerissä,

hajoaisi

ja liukenisi sen pimeään sykkeeseen,

jossa syvänteiden uhkat väijyisivät,

raivoisat leuat noukkailisivat,

riekaleita repisivät...

Niitä viimeisiä,

suolaisia ja kärventyneitä,

ikävän huuhtomia...

Rippeitä

hukkumaan unohdetusta sydämestä.

© Sylvi Huttu

HUKKUVA OLJENKORSI

Jos sinä kulkisit nyt rinnallani,

minä eläisin.

Jos sinun sanasi suojelisivat minun sanojani nyt, 

minä tuntisin rauhaa. 

Mutta nyt… 

Nyt minä olen kuin hukkuva oljenkorsi, 

korsi, johon kukaan ei voi enää tarttua, 

korsi, jonka molemmat päät vajoavat… 

Korsi, joka ei kannattele hukkuvaa.

© Sylvi Huttu

IKUISUUKSISTA IKUISUUKSIIN

Jos sataisi tulta ja tulikipunoita, 

jos taivas syöksisi kiviään, 

en antaisi lieskojen viedä sinua. 

En sinua - 

en yksin ainakaan. 

Ne ottakoot mukaansa 

meidät molemmat. 

Ne viekööt meidät 

erämaiden rosoisimpiin kivikoihin. 

Ne nakatkoot meidät 

kurjimmista kurjimpiin ryteikköihin 

- mihin tahansa - 

kunhan saan olla luonasi. 

Kunhan vain saan viettää kanssasi 

maailmankaikkeuden jokaisen viipyvän tuokion, 

sen äärettömät, mittaamattomat hetket. 

Ikuisuuksista ikuisuuksiin... 

© Sylvi Huttu

SYDÄMENI KOHMEINEN HUURRE

Päivänkehrä avasi tänään suloiset kasvonsa jo varhain... 

Mökkimme ovelle on kasaantunut 

syksyn kirjavankukertavia lehtiä. 

Lakaisen ne ja istahdan portaille odottamaan ystävääni, 

jonka mukana sinulle jälleen kerran viestittäisin... 

Koska minun on niin ikävä sinua! 

Jalkani ovat kylmät, 

käteni jäykät, 

nenäni yhtä jäistä kalikkaa 

ja sydämeni kohmeinen huurre. 

Tule jo, tule jo pois. 

Tule ja ota. 

Täytä minut! 

© Sylvi Huttu

EIKÄ PIMEYS ARMAHDA

Tuuli kohisee kehoni hormeissa, 

veri suhisee suonissani 

ja sydämen jumputus takoo 

reikiä rintakehääni. 

Sillä tuska kolkuttaa ovella, 

sumu sokaisee silmäni 

eikä pimeys armahda. 

© Sylvi Huttu

MUTTA JOSKUS SINÄ KATOAT...

Päivä on ihastuttava.
Linnut huiluavat ja räpistelevät pesämme ympärillä.
Viestinviejäni viivyttelee,
unohtuu lepattelemaan sinne sun tänne...

Tiedätkö, aurinko lämmittää tänään minuakin?
Se hurmaa säteillään,
saa minun lohkeilevan sieluni yrittämään.

Olen onnellinen näistä päivistä,
huumaavista hetkistä kanssasi.
Keskustelun kepeydestä,
sanojesi suloisten metten ahmimisesta.

Mutta joskus sinä katoat,
olet äkkiä vain poissa,
häviät etäisyyden suomiin varjoihin...

Käteni eivät ulotu ottamaan sinusta kiinni,
sanani eivät saavuta aistejasi,
sydämeni syke ei kaiu sinun sydämessäsi...

Tuuli, tuo uskottuni, luotettuni, toivoni...
Kantakoon se sinulle viestini,
valpastuttakoon se sinun aistisi
ja herättäköön sydämesi...

© Sylvi Huttu

ELÄMÄNI LUNNAAT

Menneisyyden haikea hipaisu 

unen sokkeloissa... 

Valon hiipivä sarastus 

silmäluomilla... 

Hätäisesti rynnivän veden kohina 

putkistoissa... 

Väsyneesti starttaavien autojen kumu 

porttikongeissa 

ja 

tyhjyyden ontto humina 

pääkopassa...

Elämäni lunnaat.

© Sylvi Huttu

SATTUU...

Tuulet puhalsivat aamulla kevyesti. 

Ystävänikin pysähteli tuon tuostakin, 

rupatteli ja hulmautteli siivillään...

Mutta... 

Vasta tänä aamuna pääsin itkemään kun jäin kotiin yksin. 

Kuuntelin Kirkan laulua Niin paljon se sattuu... ja vollotin. Sillä niin paljon se sattuu ja tästä pitää mennä vaan eteenpäin.

Olen ollut kovin yltiöpäinen kun näin syöksyin uuteen maailmaan ja teloin itseni.

Toivon, etten samalla haavoittanut ketään muuta.

Mutta en jaksa enää. Tämä sinun tuntemattomasi ei jaksa enää jatkaa tässä epävarmuuden tilassa tarpomista. Luulen, että hän luovuttaa…

Tuulikaan ei jaksa odottaa. Se lähtee, uteliaisuuden poltto kantapäissään. Mutta sen ansiosta tiedät nyt, miten paljon minuun sattuu...

© Sylvi Huttu

POHJATON IKÄVÄ

Kaste lankeaa. 

Sen kostuttama nurmi pesee aamun koleudesta värjyvät, viluiset varpaani.

Nukut varmaankin vielä. 

Tahtoisin siivillään viestiäni lennättävän tuulen pujahtavan hiustesi lomaan, 

hyväilemään niitä lempein sormin, 

herättämään sinut kuuntelemaan sanojani, 

mutten sittenkään halua.

Nuku sinä rakkaani vain, nuku.

Viime yö armahti minut, antoi unohduksen aamuun asti. 

Vihdoinkin, jouduinhan illalla lääkitsemään itseäni, 

varmuuden vuoksi. 

Edelliset yöt ovat olleet niin hataria, levottomia, painajaisten täyttämiä. 

Sunnuntain ja maanantain ryvin syvimmissä syvänteissä, 

kolusin kivusta huutavien halkeamien pohjia. 

Surin rakastettuani. 

Onneksi enkelimme kantaa meitä molempia, 

yhdessä ja erikseen. 

Ystävänäsi haluan pysyä, mikäli sinä jaksat enää. 

Kuitenkaan en tiedä, mihin suuntaan tiemme käyvät, 

jos jotain taas sattuu. 

Haluan rakkaani luottaa sinuun niin täydesti, 

niin pohjattomasti. 

Ja ikävä on koko ajan. 

Sitä emme voi emmekä osaa karkottaa. 

Olisi ehkä sittenkin helpompaa irtaantua kokonaan ja koettaa unohtaa, 

ajan myötähän sekin kai onnistuisi.

Mutta en halua unohtaa sinua. 

Sinua, joka olet täydentänyt minua niin monessa. 

Enemmän kuin kukaan toinen koskaan. 

© Sylvi Huttu

TAISTELIJA

Korven villi asukki,

kesyttämätön luonnonoikku

potkii tutkainta vastaan.

Voimattomin jäsenin,

äänettömin äänin.

Kukaan ei nouse puolustamaan.

Kukaan ei ojenna auttavaa kättä.

Syyllinen?

Likainen mieleltään,

saastainen teoiltaan?

Tottelematon?

Manipuloimaton?

Oikeutusta elämälleen etsivä?

Taistelija?

© Sylvi Huttu